LADYBUG ROCK’N’ROLL WEEKENDER
Vesileppis, Leppävirta 3.–4.2.2023
Kahden lockdown-välivuoden jälkeen toteutunut 12. Ladybug Rock’n’Roll Weekender houkutteli Pohjois-Savon suosittuun kylpylä-sporttihotellikompleksiin ilahduttavan runsaan yleisökatraan, eikä osallistumisintoa vaikuttanut lainkaan rokottavan tapahtuman pitäytyminen lähes kauttaaltaan kotimaisissa esiintyjissä.
Tapahtumanimestään huolimatta Ladybug ei ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi kahlita tyylikirjoaan yksinomaan 1950-lukuiseen rock’n’rolliin, vaan tapahtuman lavalle on noussut yhtä lailla niin countrya, bluesia, rhythm’n’bluesia, bluesrockia ja Hurriganes-räimettäkin esittäviä seurueita. Tämä periaate ei horjunut nytkään vaan tarjontaa laajennettiin hetkittäin jopa psykedeeliselle maaperälle. Rokkikansan keskuudessa ei silti ollut havaittavissa pienintäkään viitettä hylkimisreaktioista. Paikalle oltiin saavuttu vastaanottavaisella tuulella.
Sitoutuneen talkootiimin voimin junailtava sympaattinen tapahtuma on kerännyt plussapisteitä myös sen tavasta panostaa paitsi ohjelmistoonsa, myös osallistujien kokonaisvaltaiseen viihtyvyyteen. Kyseessä ei siten ole ainoastaan sarja iltakeikkoja vaan festivaalitoimintoja on mietitty myös valoisalle ajalle, aineistonäyttelyistä (tänä vuonna aiheena oli Teddy & The Tigers) soittopajoihin (Ykä Putkisen blueskitaraoppitunti), tarinatuokioihin (Teddy & The Tigers -basisti AP Niemi) sekä uima-allasosastolla pidettyihin livesessioihin (Ladybug-isäntä Jari Lehtomäen johtama Gru-V-Tones -yhtye).
Aikataulusyistä settiään hieman lyhentämään joutunut Sherwood Tigers kiertää tätä nykyä maata hyvin perustein sekä Keravan että Teddy & The Tigersin musiikkihistoriaan jättämän tradition merkittävimpänä viirinkantajana. Laulaja-rytmikitaristi Masa Salorannan ja basisti AP Niemen komennossa kulkeva kokoonpano ei kuitenkaan tukeudu ohjelmistoltaan niinkään Tiikeri-juurilleen (osuuden päättäneitä ”pakollisia” Dancing Shoesia ja Tiger Twistiä lukuun ottamatta), vaan keskittyy yleisöystävällisessä setissään lähinnä rock’n’rollin iättömiin klassikoihin. Edellä mainittujen sekä soolokitaroista vastanneiden Ykä Putkisen ja Rami Korhosen, fonisti Antti Snellmanin ja rumpali Jupe Litmasen ei näin ollen tarvinnut nytkään kuin päräyttää Mellow Saxophonen alkuriffit ilmoille ja tanssisali täyttyi jo innostuneesta liikehdinnästä. Eddie Cochran- ja Elvis-pitoisen vauhdikkaan repertuaarin vaikuttavimpiin suorituksiin lukeutui Del Shannonin Runaway, jonka bändi klousasi soittamalla laulun viimeiset tahdit ska-tempossa.
Loppuperjantai jatkui 1960- ja 1970-luvuille kurkottaneissa äänimaailmoissa. Pekka Tiilikaisen ja Beatmakers-yhtyeen luotettavassa seurassa Italiasta käsin sangen aktiivisesti maata jälleen kiertävä alkuperäinen ”viimeinen” The Renegades -muusikko Graham Johnson on korkeasta iästään huolimatta rumpujen takana edelleen oma ikinuori ja vilpittömän innostuneen oloinen itsensä, joka tällä erikoiskeikalla pääsi osoittamaan mukautumiskykynsä myös varsinaista ”The Renegades Revisited” -joukkiota täydentäneiden Juho Pitkäsen ja Esa Kuloniemen yllätykseksi juonimalla garagetrio-kotvasella. Rankalla fuzz-säröllä kitaraansa ruopannut ”Kihara” sekä Kuloniemi Danelectro Longhorn -bassoineen ja pääasiallisena laulajana sytyttivät toden teolla liekin Johnsonin rumpujakkaran alle Shakin’ All Overin, Thirteen Womenin, I’m A Hog For You Babyn ja Pitkäsen Hendrix-tyyliin tulkitseman Hey Joen tapaisten armottomien kaahausten parissa. Ehtoon kiistatta kohahduttanein parikymmenminuuttinen, joka tuli samalla jättäneeksi omalla hyväntahtoisella tavallaan varjoon jotakuinkin kaikki muut viikonlopun esiintyjät.
Pienet käynnistysvaikeudet häiritsivät myös Lockdown Docsin sovittua aloitusta, kun kitaristi Archie Hämäläisen toinen slidekeppi ja vahvistin päättivät sanoa yhteistyönsä irti juuri ennen soiton starttia. Tämä johti setin aikana ainoan jäljellä olleen kuusikielisen vireen pikavaihtoihin sekä kiusallisiin taukoihin, jotka ryhmä kompensoi entistäkin raivokkaammalla ja kovaäänisemmällä Pirates- ja Dr. Feelgood -koulukunnan räimeellään. Korona-aikana ideoitu kvartetti ammentaa musiikkinsa rock’n’rollin myöhemmiltä vuosikerroilta, mutta poikkeuksellisen osaavan solistinsa Jonatan Nurmisen kansainvälisen tason vokalistisessa komennossa paikoin hardrokahtaviinkin ratkaisuihin suhtauduttiin katsomon puolella enimmäkseen hyväksyväisesti.
Lauantai-illan riuhtaisi liikkeelle rock’n’roll-, rautalanka- ja pop-standardeista biisilistansa koonnut The Vincents, yhdessä Idols-kisoissakin takavuosina finaalikierroksille yltäneen laulaja-kitaristi Kristian Meurmanin kanssa. Ennakkoluuloitta Beatlesin While My Guitar Gently Weepsillä itsensä intronnut jyväskyläläis-espoolaislähtöinen kitarakopla vakuutti kyllä teknisesti perusvarmalla ja eläväisellä työskentelyllään, jos kohta yleispätevän ravintolacover-kimaran olisikin suonut olevan vielä hieman enemmän kohdennettu juuri tämän tapahtuman tarpeisiin.
Vastapainoksi pitkälti omaan materiaaliinsa sekä jo 1980-luvulla keikkarutiineihinsa sisällyttämiin harvinaisempiin lainoihin nojasi vuorollaan hyvinkääläistaustainen pitkän linjan rockabillyorkesteri BopCats. Kai ”Utsi” Uusitalon johtamassa yhtyeessä rumpuja on soittanut vuodesta 1982 Ari Eerola ja kontraa edellisiin nähden nuoremman polven tekijämies Aki Savolainen, joka järjestikin tällä kertaa bändin ilakoivimman momentumin raivolla laulamallaan versiolla Bobby Lollarin desperate-rock’n’roll-numerosta Bad Bad Boy.
Rautalangan ja piano-rock’n’rollin vaativassa välivyöhykkeessä operoi ymmärrettävästi The Vincentsiä hitusen verran tottuneimmin ottein Esa Pulliainen yhdessä Mr. Breathlessin kanssa. Kitarasankarin tarjotessa päivän intensiivisimmin keikkaa tapittaneelle ja alusta pitäen lavan eteen tungeksineelle kuulijakunnalle bravuuri-instrumentaalejaan (Yksi ainoa ikkuna, San Francisco jne.), paukutti ”Herra Perkele” (kuten esittely kuului) vastapainoksi ämyreistä sellaista rokkia että ”p** haisee” (kuten niin ikään lavalta shown alkajaisiksi muistettiin informoida). Breathlessin Jerry Lee Lewis- ja Crazy Cavan -johdannaisen iltapuhteen lennokkuuden varmistivat osaltaan Kai Pulliainen bassossa sekä Ossi Nykänen rummuissa.
Sekä levyttämään että satunnaisesti myös keikkailemaan palanneen Badding Rockersin tulkitessa uniikkiin tapaansa suomenkielistä countryn, rock’n’rollin ja eritoten beat-iskelmän tyylillisesti halkomaa musiikkiaan ei Ladybugissa voitu välttyä suurten tunteidenkaan purkauksilta. Marko Haaviston vuosikymmenten jälkeenkin ihailtavalla linjakkuudella luotsaama lahtelaiskombo loihti Vesileppiksestä kesäisen tanssilavan maalaismaisemineen ja rauhoittavine auringonlaskuineen, ihmisten hyräillessä tuttujen kappaleiden sanoja kyynel silmäkulmassa.
Aamutunnit sinetöineen viimeisen herätyksen tarjosi yhä hämmästyttävän pirteässä kunnossa pysytelleelle tanssiyleisölle Tina Bednoff & The Cocktailers tuomalla tapahtuman musiikilliseen agendaan toivotun rhythm’n’blues-annoksen. Vuosien saatossa hyvän viinin tavoin alati täyteläisemmäksi jalostuneessa kokoonpanossa instrumentaalista tilaa hallitsee selkeästi pianisti Ville ”Tohtori” Tolvanen, joka antoikin dominantilla New Orleans -perinteelle kunniaa tekevällä soittotekniikallaan kiitollisen lisäpotkun sekä 1950-luvun lainoja (mm. Professor Longhairin Who’s Been Fooling You) että orkesterin omaa hienoa tuotantoa (mm. Mess Around -henkinen I’m A One Man Woman) sekoitelleeseen kappalepakkaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2023)
Kuva: Juho Pitkänen (vas.), Graham Johnson ja Esa Kuloniemi (c) Olavi Rytkönen
